Kuninkaallista keikkaa

Tänään oli hieman erilainen keikka, oikein kiva sellainen. Maskeerasin Den Kungliga Klubben -yökerhon omistajat Niko ja Mehdi NYT-liitteen juttua varten. Ensin kävimme hakemassa asut MTV3:n pukuvuokraamosta ArtistiAsu. Siellä oli mielettömän paljon vaatteita, helposti olisi saanut monta tuntia kulumaan jos olisi päässyt vapaasti sovittamaan. Mehdi innostui kokeilemaan peruukkeja ja oli muutenkin vauhdissa ihan koko ajan. Oikein hyvännäköisiä ja mukavia miehiä. :)

Kuvat ilmestyvät 2½ viikon kuluttua Helsingin Sanomien NYT-liitteessä. Jännittää hieman minkälaisia niistä tuli. Valokuvaaja kuvasi nimittäin filmille, ei digillä, eli ei päässyt näkemään etukäteen miltä näyttää. En uskalla vielä kertoa sen enempää minkälaisista kuvista oli kyse, kun niitä ei ole vielä julkaistu. Mutta sain pojilta luvan käyttää niitä joten laitan kuvat tänne kun ne ovat olleet lehdessä.

Maanantaina kuvasimme Sydänjää-sarjaa Kampin kauppakeskuksessa heti aamusta. Kuvaajan mielestä tausta näytti liian tyhjältä, joten kuvausporukkakin joutui statisteiksi. Lyhyemmistä statistikeikoista jaetaan yleensä leffaliput osallistujille kiitokseksi.. pitänee kysyä jos sellainen irtoaisi minullekin. ;)

Rikospoliisi ei laula -sarja alkaakin muuten vasta 1.10. eikä syyskuussa kuten luulin. Satuin vihdoin näkemään “making of” -mainoksen tv:ssä ja siellä vilahti minä punaisessa paidassa. Outoa nähdä itsensä ruudulta, minusta ei kyllä olisi näyttelijäksi. Tosin jotkut näyttelijätkään selkeästi eivät nauti itsensä katselemisesta. Sarjan pääosien esittäjät pääsivät kuvaustauolla katsomaan sarjan kaksi ensimmäistä osaa raakaversioina ohjaajan kanssa, ja osa asennoitui neutraalisti kun taas toiset haukkuivat omaa työskentelyään, vaikka se muiden mielestä näytti hyvältä. Täysin inhimillistä siis.

Näyttälijän työ on kieltämättä aika hurjaa. Kovalla tahdilla pitkiä päiviä, koko ajan pitäisi olla uskottava ja tehdä loistavaa työtä. Kaikillahan on välillä huonoja päiviä, mutta näyttelijöiden työssä se dokumentoidaan ja esitetään koko Suomen kansalle! Ja sitten työtä arvostellaan julkisesti… No, itsepähän ovat ammattinsa valinneet. :)

Uutisissa taisi äskettäin olla tieto, että suuri osa nuorista haluaisi olla julkkiksia ja ihmettelin sitä hieman. Miksi haluaa olla julkkis? Onhan siitä varmasti jotain hyötyäkin, mutta minusta olisi kamalaa jos minut tunnistettaisiin joka päivä kadulla. Juorulehdet kirjoittaisi kaikesta mitä puuhaa ja keksisi vielä sen päälle omia mehukkaita juttuja. Ei kuulosta kovin houkuttelevalta. Tosin nuoriso ehkä tähtää julkkisskaalalla jonnekin taviksen ja Matti Nykäsen välimaastoon, eikä ihan ravintoketjun huipulle? ;)

“We can’t all be heroes. Somebody has to sit on the sides and clap as they go by.”

2 kommenttia

  1. Susanna 14/09/2006

    Nuoret ei ehkä ymmärrä mitä kaikkea se julkisuus tarkoittaa. Mä en kyllä tahtois olla julkkis (tosin tahdoin kyllä kun olin 14v..), ahdistaa välillä jo sekin, että mun blogin kautta monet “tuntee” mut, tai tavatessa luulevat tietävänsä kaiken mitä mulle kuuluu :D


  2. Heidi 14/09/2006

    Blogijulkkis on varmaan oma kategoriansa. :)

    Ja niitäkin on eri lajeja.. jotkut kirjoittavat syvimmistä tunteistaan, toiset kevyemmin. Toisaalta ilman valokuvaa saa olla “anonyymi julkkis”?

    Minulla on ollut tuosta kuvasta hyötyä kun keikoilla tunnistetaan ja tullaan esim avaaman ovi, ei tarvitse haahuilla kauan etsimässä oikeaa paikkaa. Helpottaa elämää. :)

    P.S. Sain leffalipun statistihommista, jee!


Comments are closed.